Aikaleima Copyright © Tarja Kaltiomaa
TKK1201205111132

Linkit korjattu 23.2.2023 TK

 

 

Perinnekukat

 

Kotimaani ompi Suomi, Suomi kallis isäinmaa…

 

Me suomalaiset olemme pitkään, suunnilleen ikään kuin tämän tunnetun maailmamme alusta saakka asustaneet tätä pohjoista niemimaatamme. Meille on tullut tutuksi se vaatimaton kukkaloisto, mitä pidämme tuttuina perinnekukkasinamme. Osaamme jo lapsena luetella noiden tuttujen kasvien ja kukkasten nimet ja toinen toisillemme kertoilemme niiden nimiä jolloin yksi lapsi tietää yhden kukan nimen, toinen toisen. Koulussa opimme lisää kukkasista ja tieto karttuu iän myötä. Lopulta meille muodostuu vankkumaton käsitys siitä, mitä kukkasia armaassa Suomessamme saa olla ja kasvaa. Mielestäni tämä on sekä hyvä, että toisesta näkökulmasta katsottuna hieman liiankin rajaava käsitys.

 

Suomi on leveysasteiltaan pitkä maa, jossa on erilaisia luonnonolosuhteita kukkasten  kasvaa. Tämän myötä eri alueilla perinnekukatkin ovat valikoimaltaan erilaisia. Runollisesti tarkasteltuna jokainen runoilija ja kertoja kohtaa polkunsa varrella omat kukkasensa. Runoilija, ihminen, ajattelija rakastuu niihin kukkasiin, jotka ovat hänen oman tarinansa kukkasia, lapsuuden kukkia, polun varrella kiinnittäneet huomion, jopa ohjanneet kulkuaan omalla usein melko vaatimattomalla värityksellään.

 

Me emme ihmisinä tiedä toinen toisistamme, mitkä ovat meidän jokaisen mielikukkasia, ikään kuin runosuonen avaajia ja ajatusten siivittäjiä. Yksi tykkää sinisestä, toinen punaisesta ja jonkun muun tärkeimmät kukkaset ovat esimerkiksi valkoisia, keltaisia tai violetteja. Perinnekukkastenkin lajirunsaus Suomessa on jo melko suuri, mutta olen ilokseni havainnut noiden runon airueiden lajimäärän olevan kasvussa. Mielestäni on enemmän hyvä uutinen kuin huono uutinen se, että olemme saaneet Suomeen uusia levinneitä kukkaslajeja. Kukkaset ovat mielestäni oikeastaan enemmän ajatusten siivittäjiä ja eräällä tavalla viestin tuojia, kuin valtaajia ja tilan viejiä. Yleensä kukkaset lajeina käyttäytyvät hyvin, ja omasta mielestäni on tavallisesti turhaa se pelko, että vanhimmat perinnekasvit menettäisivät liikaa kasvutilaa. On mahdollista, että vanhimmat perinnekasvit pitävät kutinsa joillakin niille ominaisimmilla kasvualueilla ja uusilla perinnekasveiksikin pyrkivillä kukkasilla ja kasveilla on saavutettuna niitä maita, joita tavallaan Luoja suo, kun Luoja suo kukkasen elämän, Luoja suo yleensä sen kastelunkin. Harvoin ihmisten vaaditaan ikään ikään kuin kastelukannullaan luonnonkukkasia ja perinnekukkasia kastelemaan. Jos joskus vaikuttaa siltä, että luonnonkukkasia pitäisi ihmisten joutua kastelemaan, niin voi tietenkin tehdä, mutta tuolloin voi olla kysymyksessä myös jonkinlainen luonnollinen lajikkeen poistuma tai lepovaihe.

 

Luonnon kukkaset ovat kauneutensa vuoksi varmasti tarkoitettu ihmisten iloksi, ei niinkään vaivaksi. Uudet kukkaset saattavat tuoda uusia tuulahduksia, uusia ajatuksia, uusia runoja, uusia mietteitä muuassaan. Voisimme ihmisinä miettiä, taistelemmeko uusia tuulia vastaan vaan ihailemmeko vaihteeksi sitä, että luonto voi uudistua ja monipuolistua. Voisimmeko antaa itsellemme lepoa siinä mielessä, että sallimme uusia luonnon kasvilajeja ja uskallamme luottaa siihen, että vanhatkin lajit säilyvät ihan luonnon voimin, vaikka huolemme välillä niiden puolesta kasvaisikin. Luonnon kukkasilla on tapana löytää sijansa siellä, missä niiden aate kantaa, ja niiden ajatus tuo sijaa. Jos kukinta loppuu jossakin, niin melko varmasti tapaamme tuota tuttua lajiketta taas jossakin muualla. Pieni erokin mielikukkasesta saattaa virkistää, koska lajikkeen ”uudelleenpongaaminen” saattaa olla jopa melkein yhtä suuri ilo kuin vanhan tutun ihmisen jälleennäkeminen.