Verkkosivusto Tyhjäpaperi Copyright © Tarja Kaltiomaa
TKK1202410221223

 

Maailman lapset

 

Maailman lapset touhuavat, osaavat sitä ja tätä, sanotaanpa ihan kaiken. Ei epäilys mieltä kalva, kaikki sujuu kuin rasvattu vaan.

 

Sitten mestarina mestari itse astuu kuvaan, kertoo miten pitää elää.

 

Epävarmuus valtaa mielen, ei kukaan mitään osaakaan, ei ole osannutkaan.

 

Maailman lapset hämmentyneet, elämä ei suju ollenkaan, emme osaa mitään konsanaan.

Kuitenkin hyrrää ja pörrää koneet teillä, nostokurjet rakennuksilla, kaikki esteet voitettuna, ihmiselämä jatkumona.

 

Mistä löytyy mestari kaikkia ihmisiä ja maailmaa tätä kehumaan?

 

Jotta rintaa taas voisi röyhistää, kehujaa siis tarvitaan.

 

Mitä pitää kehua?

 

Kaikkea! Ihmisiä, maailmaa! Kaikkea pitää kehua, jotta alkaa elämä taas näyttää elämisen arvoiselta.

 

Kehuja saapuu näyttämölle. Kehuukin kaikkea, kaikki hyvin!

 

Sitten voivat maailman lapset taas alkaa uskoa itseensä ja maailmaan.

 

Miksi sitten kehuja vaikeni niin pitkään, että ihmiset alkoivat jo hermostua?

 

Kehuja oli päivätöissä, vuorotöissä, iltatöissä, kokouksessa, menossa ja tulossa kaiken kaikkiaan kiireissään, jos ei muuten niin matkoilla, ei ollut kehujalla aikaa aiemmin. Muu maailma on ollut odotustilassa, kehujaa kaivattiin, mutta ei edes tiedetty kuka hän lie.

Ihminen touhuissaan ei aina huomaa touhultaan tekemisensä arvoa tai merkitystä lainkaan, se pitää toisen ihmisen osoittaa. Ihminen on sosiaalinen olento, miksi pitäisi yksin edes työnsä arvo tietää? Nykyään tosin puhutaan enemmän kriittisyydestä ja arvostelusta kuin kehumisesta sellaisenaan. Oikeastaanhan kehuminen on kiellettyä. Siksikin kehujat vaikenee, heidät vaietaan vaikenemaan. Vaikka maailman lasten maailma valmiilta näyttäisi, aina on kritiikille enemmän sijaa kuin kehumisille.

 

21.10.2024 TK

 

 

 

Minä ja maailman lapset

 

Minusta on tullut niin kuuluisa nyt, että en enää tunne tuttujani, eivätkä tuttuni tunne minua.

 

Media on tullut niin monipuoliseksi ja nykyajan täydeksi, että se kätkee taakseen tuttuni ja he eivät enää minua löydä, enkä minä heitä löydä. Kaikki on kuitenkin sormituntumalla tutulla näppäimistöllä ja kuvaruudulla, joka ei liian pieni saa olla. Vaikka kännyköistä on kehittynyt tietokoneen tasoisia tietokoneita, ja vaikka juuri mitään en juurikaan inhoa, inhoan pieniä näyttöjä, näyttöruutuja kännykän, inhoan tihrustamista ruudulta, näytön pitää olla suuri, jopa suuren suuri mieluummin kuin pieni.

 

Tosin tunnustan, että juuri kun olin oppinut käyttämään näppäinkännykkää, kaupoissa alkoi myynnissä olla vain älykännykkää ja sellainen piti hankkia. Onhan se monipuolinen, mutta käytän sitä lähes samoin kuin puhelinta. Kuin vain puhelinta.

 

Minä istun ja näpyttelen tietokonetta ja kuuntelen podcastia tutun äänen kerrontaa ei henkilökohtaisen tutun vaan televisiotutun. Aihe on mielenkiintoinen ja aihe on heräämisen. Suomalaiset ovat oikeasti heräämässä tähän maailmaan ja tutkivat sitä jo innoissaan.

 

Olinko minä jo kyyninen ja kyllästynyt ennen omaa heräämistäni? Olen ollut enemmän innostunut omilla löytöretkilläni menneisyyden kulttuuriin kuin muiden ihmisten retkien seuraajana. Taidan ennemminkin käpertyä taas omiin maailmoihin.

 

Maailma näppäimistön tuntumassa.

 

Hallinnoida ja hallinnoida.